Tässä vieraskynäkirjoituksessa VIA PER ASPERA AD ASTRA blogin Nadine kertoo omasta tiestään diginomadiksi. Nadinen tarinaa voit seurata hänen blogistaan https://viaperasperaadastra.com/
Aloitan minä-muodossa, koska lähden tarinassani aivan alusta. Sinänsä polkuni ei poikkea kovin paljon muiden diginomadien poluista, näin henkilökohtaisella tasolla. Olen aina ollut intohimoinen matkaaja. Uudet paikat kiehtovat minua valtavasti. Saan niiden uutuuden hohdosta voimavaraa ja intoa puskea eteenpäin.
Pari erilaisuutta kuitenkin löytyy. En ole syntynyt Suomeen, vapaana tulemaan ja menemään. Se, että pääsen lainkaan oman maan rajojen ulkopuolelle ei ollut niin itsestään selvää. Voin sanoa, että sain diginomadius-kärpäsen pureman äidinmaidon kanssa. Äidilläni oli nimittäin kova hinku päästä joskus käymään ulkomailla. Hänen unelmissaan minun piti päästä maailmalle, oppia ajamaan autoa ja saada ilmaista itseäni (ja mielipiteitäni) pelkäämättä, että naapuri kuulee tai näkee. Aavistan, että teitä naurattaa. Saa nauraa ja niin pitääkin: äitini pääsi ulkomaille, jossa hän tälläkin hetkellä asuu, minulla on ajokortti ja saan pitää sananvapauden lippua korkealla.
Toinen syy on oman synnyinmaan häviäminen maailmankartalta. Se ei ole nykyhistoriassa edes harvinaista. Koko Itä-Euroopan kartta on piirretty uudelleen parikymmentä vuotta sitten. Alue, jossa olen syntynyt, on nyt kolmannen maan hallinnon alla. Sotku on sitä luokkaa, että sinne ei ole mitään asiaa. (Tässä en politiikasta viitsi puhua; jos kiinnostaa, lisää voi lukea kirjastamme UUSI AAMU TUNTEMATON). Tosielämässä kansalaisuuden vaihtoon liittyy osin hilpeitä ja osin aika hurjia muistoja.
En sanoisi, ettei koskaan ole pelottanut silloin, kun olen seisonut uuden tien edessä. Tai risteyksessä. Se oli aina askel tuntemattomaan, mutta uuden tien alku on aina voittanut kaikki pelot ja epäröinnit.
Meitä on nykyään kolme – uusnormaali suomalainen ydinperhe. Loput lapset elävät omaa tuttua ja turvallista elämää Suomessa, osalla on jo omatkin lapset.
Olemme sillä tavalla harvinainen ilmestys, koska olemme tien päällä koko perheen voimin.
Meidän tapauksessa uravalinta ei ollut kaikkein suotuisin diginomadiukselle. Samoin Suomi asuinmaana ei ole kaikkein nopein digitalisoitumaan. Olemme tehneet vuosia töitä sitä varten, että hommaa pystyy hoitamaan etänä. Uranuurtajien kengissä on välillä vaikea olla: aika monta betoniseinää tulee vastaan, ennen kuin pääsee maaliin. Emme kyllä menneet niistä kaikista läpi, välillä ylitse sieltä, missä aita oli matalin.
Viroon muutto oli yksi niistä askelista. Siellä kirjanpito oli täysin digitaalinen jo vuonna 2012, jolloin Suomessa joutui vielä säilyttämään laskut ja tilinpäätökset paperilla 8 vuotta sekä vastaanottaa ja lähettää kirjeitä verovirastoon, vakuutusyhtiölle ja yms (vuosi-ilmoitus, palkkailmoitus, vuositapaturmaryhmävakuutusilmoitus… termit saattavat olla jo sekaisin muistissa, oli niitä sen verran paljon). Pelkkiä tuontitullauksen papereita oli mapillinen kuukaudessa ja Virossa, ai niin, ei yhtään, kaikki digitaalisena.
Miten käytännössä?
Diginomadius on perheen kesken monivaiheinen ilmiö. On plussia ja on miinuksia, kuten jokaisessa elämäntavassa.
Perheellinen diginomadi ei pääse tekemään kovin äkkinäisiä liikkeitä. Huomioon pitää ottaa monta eri asiaa: koulun tai päivähoidon järjestäminen, puolison työkuviot, lasten harrastukset ja kaverit, ylenpalttisen tavaramäärän siirtely ja sopivan asunnon löytäminen. Kokemuksen myötä nämä asiat alkavat sujua entistä vaivattomammin.
Hyviä puolia on tietysti siinä, että keskustelukumppani, työkaveri ja lenkkiseura on aina mukana, vaikka he käyvät välillä hermoille 🙂 Kahden diginomadin perheessä pitää osata antaa toiselle työrauha ja henkistä tilaa silloin, kun toinen sitä tarvitsee. Välillä meitä diginomadeja on kolme (niin kuin viime keväänä). Kotikoulu oli aikamoinen elämänkoulu monille lapsille ja vanhemmille. Toisaalta, se on vaan ajan kysymys, milloin etäkoulun käyttö vakiintuu. Meidän mielestä, sellainen mahdollisuus olisi tosi hyvä, jos ei ympärivuotisesti, niin ainakin osa-aikaisesti.
Meidän tapauksessa osat loksahtivat jo paikoilleen. Polku oli silti aika pitkä ennen kuin pääsimme irti yhteiskunnan pakotteista ja ennakkoluuloista. Nyt osaamme jo nauraa kommenteille ja netissä oleville tarinoille juurettomuudesta, äidinkielen puutteesta ja kodittomuudesta. Koti on siellä, missä tunnemme selustamme turvatuksi.
Diginomadius-perheen elämä vaatii tiimityötä ja järjestelmällisyyttä. Spontaanius ja vapaus on kovan osaamisen ja kokemuksen tulosta. Se on kuin lentämistä: silloin, kun sen osaa, vapauden tunne on sanoinkuvaamaton.
Lisälukemista:
Via Per Aspera Ad Astra – Bloggaajan elämää sensuroimatta
Kotiopetuksen hyviä, huonoja ja yllättäviä puolia
One thought on “Miten minusta tuli diginomadi – Vieraskynä”